Kiinteät kojeet asennetaan

Alarautojen asennuksen aikaan hoidon alkukartoituksesta oli kulunut parisen kuukautta muotin ottojen, leikkauksien ja edellisessä postauksessa esiteltyjen valmistelujen myötä. Vihdoin oli aika kiinnittää braketit ja itse rautalankakaari alahampaisiin. Alahampailla suoristuminen kestää pidempään alaleuan kovemman luun vuoksi, joten ylähampaat saivat vielä odottaa omaa kuriinlaittamistaan. Ennen brakettien kiinnitystä hampaiden pinnat puhdistettiin. Sitten braketit liimattiin tarkasti oikeille paikoilleen ja lopuksi kaari kiinnitettiin braketteihin hyvin ohuilla rautalankalenkeillä. Alahampaat olivatkin niin vinkurat, että oikomislääkärillä oli haastetta saada edes noin ohut lanka kulkemaan jokaisen kautta. Itselleni oli yllätys, että oikominen aloitetaan ohuemmalla kaarella, josta siirrytään paksumpaan. Maallikkona olin ajatellut asian menevän päinvastoin, koska alussahan tarvitaan eniten voimaa hampaiden siirtämiseen. Mutta eihän tuollaista siksakkia saisi millään asettumaan jykevälle u:n muotoiselle kaarelle...

Alakaari juuri asennettuna

Kun oikominen aloitettiin ensin alhaalta, myös mieli ehti tottua elämään rautojen kanssa pehmeällä laskulla, sillä alarautoja harva edes huomasi alahuulen takaa. Braketeiksi valitsin läpinäkyvät, kun siihen kerta oli yksityisellä mahdollisuus. En muista tarkkaa eroa metallinväristen ja läpinäkyvien brakettien hinnassa, mutta se oli niin marginaalinen, että päätin tämän olevan kannattava sijoitus oman sopeutumisen kannalta! En toivonut itselleni lapsuudenystävien suusta tuttua rautaista hymyä... Jotkut kuulemma mieluummin valitsevat reilusti näkyvän metallinvärisen version, koska sitten kukaan ei tunne naamaan ihmettelemään, että mitä siellä suussa oikein on.

Parin kuukauden päästä oli yläkaaren vuoro. Jotenkin hassusti tuntui siltä, että metallilangan kiemurtelu hampaissa vielä entisestään korosti niiden vinoutta. Ehkä se vaan herätti näkymään tottuneen mielen todella havaitsemaan miten sekasotkussa hampaat olivatkaan. Ylärautojen myötä ihmiset alkoivat myös luultavasti huomata hammasrautani useammin. Itselleni tuntui helpommalta suhtautua projektiin avoimesti, kuin piilotella suussa olevaa arsenaalia. Silti ihan ensimmäiset tunnit rautojen laittamisen jälkeen tuntuivat hassuilta: miten ylähuuli ikinä riittäisi näiden palikoiden yli? Tuntui, että huulet jäivät todella kuperiksi, jos suun yritti sulkea. Huulet kuitenkin tottuivat noin vuorokaudessa uuteen asentoonsa, ja tilanne lähti tietysti helpottamaan, kun hampaat alkoivat siirtyä kaaren voimasta taaemmas.

Huomasin myös hymyileväni ensimmäisessä rautojen laiton jälkeisessä sosiaalisessa tilanteessa ”teinihymyä” huulet tiukasti kiinni rautojen päällä. Olo tuntui kömpelöltä ja mietin, voisiko hymyn kohteeni pitää minua viehättävänä, jos näkisi mitä huulten alla lymyää. Päätin, etten halua lähteä sille linjalle, vaan hymyillä kuten ennenkin hammashymyä. Aito hymy, vaikka raudoillakin höystettynä, tuntui itselle luontevammalta kuin lammasmainen virnistys rautojen näyttämisen pelossa. Päivät kuitenkin vielä vuoden hammasrauta-ajan jälkeenkin vaihtelevat, ja välillä löytää itsensä muikistelemasta huulet kiinni. Joskus epävarmempina ulkonäköpäivinä toivoisi, että raudat olisivat jo poissa muuttamasta ensivaikutelmaa, jonka itsestään uusille ihmisille antaa.

Hammasrautaprojektista puhuminen helpotti minulla omaa totuttautumistani rautoihin. Jaoin somessa kuvia raudoistani, ja niihin kavereilta saadut tykkäykset ja tsemppaavat kommentit lisäsivät varmuuta siitä, etten näytä ihan monsterilta rautojen kanssa ja että joistakin raudat voivat olla jopa ihan hauskan näköiset. Ehkä projektin jakaminen kavereille oli myös tietynlaista varmistelua sille, etteivät muut pitäisi rautoja jollain tavalla tabuna asiana, josta ei voisi puhua tai vitsailla. Huumori teini-iän paluusta ynnä muusta kevensi omaa oloani, jos epävarmuus omasta imagosta raudat suussa alkoi vaivata. Alun kokemusten jakamisinnon tasaannuttua en nykyään enää juurikaan jaksa mainita asiaa. Ihmiset luultavasti huomaavat hammasraudat, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi niistä puhua. Onhan ihmisillä monia muitakin terveyteen liittyviä "apuvälineitä", vaikkapa rannetuki, eikä siitäkään oleta riittävän jatkuvasti puheenaihetta puolin eikä toisin.

Yleensä arki kuitenkin menee kummemmin hammasrautoja pohtimatta. Lähinnä olin yllättynyt siitä, kuinka harvoin niistä oli minulle vaivaa. Etukäteen olin valmistautunut ajatukseen, että aina ruuan jälkeen pitäisi olla tarkistamassa peilistä, ettei raudoissa killu ruuanjämiä. Harvoin rautoihin kuitenkaan jumittuu mitään. Vaikeimmiksi takertujiksi paljastuivat säikeiset ruuat, esim. ananas, salaatinlehdet ja yrtit, esim tilli. Hammasraudat rajoittavat kovien, haukattavien ruokien syöntiä, kuten omena ja porkkana. Niitäkin voi kuitenkin rouskutella pilkottuna. Jotkut pehmeät leivät saattavat haukatessa jumahtaa mössöksi brakettien väliin. Mutta kaikesta selviää hammasrautasuun parhaan kaverin, eli veden purskuttelun avulla!

Hampaidenpesu tietysti ottaa hieman enemmän aikaa, kun brakettien ympäristöä ja hampaiden välejä pitää harjailla pienillä hammasväliharjoilla. Koska vaiva on väliaikainen, sen kestää. Into hampaidenpuhdistukseenkin silti vaihtelee, ja välillä illalla laiskottaa aloittaa koko manööveri. Luulen, että nyt aikuisena hampaita kuitenkin jaksaa puhdistaa paremmin kuin olisi jaksanut lapsena tai teininä. Motivaattorina puhdistamiseen ovat pitkän ajan hyödyt ja toisaalta pelko esim. kiillevaurioista tai rei'istä hampaissa. Toisaalta aikuisena kuluttaa enemmän juomia, jotka voivat värjätä hammasta, omista suosikeistani mm. kahvi ja punaviini. Ehkä kokonaisuutena tilanne kuitenkin plussan puolella verrattuna niihin hammashoitajan tositarinan teinipoikiin, joilta raudat joudutaan poistamaan mätäemisuhkan takia, kun välit ovat täynnä ruokaa viikkojen ajalta...

Ensi postauksessa luvassa ennen ja jälkeen -kuvia suoristumisprosessista!